Italian avoimet kuvina

Tässä on aikajärjestyksessä 30 ottamaani kuvaa tämän vuoden Italian avoimista. Joukossa on vain yksi kuva pelaajien hotellilta, sillä enempi kuvaaminen siellä olisi ollut epäasiallista ja häirinnyt pelaajia.

Keskuskenttä paraatikunnossa ennen turnausta.

 

Foro Italicolla on Hollywoodin Walk of Famea muistuttava katu, johon on ikuistettu kaikkien aikojen suurimpia italialaisia urheilijoita.

 

Ikäviltä loukkaantumisiltakaan ei aina vältytä. Matteo Berrettini koki kovia kolmannen erän tie-breakissä.

Aurinkoinen ja lämmin sää täytti katsomot jo karsintapäivänä.

 

Fabio Fogninin nimikirjoitukset olivat haluttua tavaraa.

Harjoituskentät 9–11.

Luca Vanni ennen kolmatta erää.

5000 katsojaa vetävä Grandstand-areena rakennetaan ja puretaan joka vuosi uudelleen.

Pelaajat saapuivat hotellille varsin runsaiden kantamusten kanssa.

Henri Kontisen tehtäväksi tuli nimikirjoitusten jakaminen harjoitussession jälkeen.

Seuraavassa kuvasarjassa päätähtenä David Ferrer. Syöttö, kämmen, rysty…

Tehtävä: etsi tästä hieman liian kaukaa otetusta kuvasta tämän hetken maailmanlistan ykkönen sekä eräs Grand Slam -voittaja vuodelta 2009.

Pietrangeli-stadion kävi liian pieneksi Milos Raonicin ja Tommy Haasin kohtaamisessa. Kuvassa ottelua seurataan myös keskuskentän päältä.

Milos Raonic

 

Tässä nelinpelissä espanjalais-kroatialainen pari kohtasi toisen espanjalais-kroatialaisen parin. Kaikki neljä pelaajaa olivat pukeutuneet siniseen paitaan ja valkoisiin sortseihin.

Kisa-alueella pystyi myös ottamaan rennommin ja seuraamaan samalla pelejä screeniltä.

Stan Wawrinka (sininen paita) vastaan Benoit Paire keskuskentällä.

Jelena Ostapenko (sininen paita) oli lähellä yllättää puolikuntoisen Garbine Muguruzan.

 

Osa yleisöstä jäi Foro Italicolle viettämään iltaa otteluiden päättymisen jälkeen.

 

Yö saapuu Foro Italicolle. Kuvaushetkellä taustalla näkyvällä Stadio Olimpicolla pelattiin Juventuksen ja SS Lazion välistä Italian cupin loppuottelua.

Myös oheisohjelma oli monipuolista.

Henri Kontinen

 

 

 

 

 

Mitä jäi käteen Rooman tennishuumasta?

Italian avointen virallinen kisapallo.

Italian avointen lopputulos aiheutti minulle pienimuotoisen ikäkriisin. Miesten loppuottelussa Novak Djokovicin kukistanut Alexander Zverev on nimittäin minua vuoden nuorempi. Olen kuitenkin iloinen voittajan puolesta, sillä havaitsin hotellilla koko Zverevin tiimin panostaneen täysillä Rooman turnaukseen.

Myös naisten sarjan voitto meni nuorelle pelaajalle 22-vuotiaan Elina Svitolinan voitettua yllättäen finaalissa ennakkosuosikki Simona Halepin. Nelinpelissä Henri Kontinen ylsi John Peersin kanssa välieriin, mikä on ihan hyvä saavutus ottaen huomioon, että pari ei missään nimessä ole vahvimmillaan massalla.

Turnausta voi jälkikäteen tarkasteltuna pitää onnistuneena. Pitkin viikkoa nähtiin useampia yllätysvoittoja erityisesti nuorilta pelaajilta. Sadekin kiusasi tänä vuonna järjestäjiä vain kahtena viimeisenä päivänä.

Pettymyksiksi voidaan lukea muutamien nimekkäiden pelaajien poisjäänti tai vetäytyminen sekä italialaisten luokattoman huono menestys. Federer, Tsonga, Monfils, Kyrgios, S. Williams, Radwanska ja Wozniacki eivät joko saapuneet Roomaan lainkaan tai joutuivat jättämään leikin kesken.

Italialaisten suoritus oli karmaiseva. Kaikki sarjat huomioiden Italialla oli mukana 18 kaksinpelaajaa ja neljä nelinpeliparia. Jos tarkastellaan otteluita, joissa toinen pelaaja tai pari oli italialainen, voidaan laskea, että italialaiset olivat häviävänä osapuolena 21 ottelussa. Voittoja kertyi yhteensä neljä kappaletta. Tämä tarkoittaa järkyttävää 84 tappioprosenttia.

Italialaisista puhtaat paperit voidaan antaa ainoastaan Fabio Fogninille, joka päihitti toisella kierroksella maailmanlistan ykkösen Andy Murrayn. Jotain Italian suorituksesta kertoo myös se, että Kontinen ylsi turnauksessa ainoana suomalaisena pidemmälle kuin yksikään 22 isäntämaan edustajasta.

Italialaiset olivat pettymys. Kuva Sara Erranin harjoitussessiosta.

Omalta osaltani Italian avoimet vastasi odotuksiani. Olen tyytyväinen ratkaisuuni työskennellä vapaaehtoisena. Pääsin niin sanotusti ammattilaiskiertueen kulissien taakse seuraamaan maailman parhaiden pelaajien arkea. Välillä hotellilla kävi toki aika pitkäksi, mutta onneksi joukkoon mahtui myös kiinnostavia ja erikoisiakin hetkiä. Ehkä mieleenpainuvin tehtäväni oli eläinlääkärin etsiminen erään huippupelaajan äidin sairastuneelle koiralle.

Kannaltani oli erittäin hyvä, että pääsin halutessani joka päivä seuraaman otteluita. Ilman työskentelyä olisin joutunut maksamaan sisäänpääsystä, mikä olisi väistämättä johtanut harvempiin vierailuihin Foro Italicolla. Olen myös iloinen siitä, että pääsin seuraamaan Kontisen otteita useampaan kertaan. On lähes ainutlaatuista, että suomalainen pelaaja pystyy ottelemaan näin korkealla tasolla.

Italian avointen aiheuttama hieman kevyempi harjoittelujakso on tehnyt hyvää. Nyt jaksan taas harjoitella enemmän ja kovemmin. Tänään takana on kymmenen kilometrin lenkki ja illalla on ohjelmassa vielä tennisharjoittelua.

Henri Kontinen (oik.) ja John Peers tappiollisessa välieräottelussaan lauantaina.

Oppia mestareilta

Massakenttien mestari Rafael Nadal Roomassa vuosi sitten. Tämän vuoden kuvia luvassa myöhemmin.

Ensi alkuun pahoittelut siitä, että en ole kirjoittanut mitään vähään aikaan. Italian avoimet on pitänyt minut kiireisenä. Turnauksen aikana työskentelen kaikki päivät eräässä viiden tähden hotellissa, jossa suurin osa miespelaajista majoittuu. Tehtävänäni on yksinkertaistettuna vastata pelaajien, valmentajien ja omaisten kysymyksiin sekä auttaa mahdollisissa ongelmatilanteissa. Työpäivien jälkeen pääsen seuraamaan otteluita maksutta.

Yritän koko ajan pitää myös huolta omasta harjoittelustani. Luonnollisesti tämä on johtanut erinäisiin aikatauluhaasteisiin ja lyhyisiin yöuniin. Esimerkiksi tiistaina heräsin 6.30. Työpäivän jälkeen matkustin pelaajien bussin kyydissä Foro Italicolle katsomaan otteluita. Kaksi tuntia myöhemmin lähdin metrolla kotiin hakemaan mailojani ja sieltä puolijuoksua kentälle harjoittelemaan. Harjoitusten ja loppuverryttelyjen jälkeen palasin kotiin jännittämään Suomi-Kanada pelin ratkaisua. Nukkumaan pääsin joskus puolenyön tienoilla.

Kiireestä ja väsymyksestä huolimatta turnaus on antanut minulle paljon. Olen saanut ainutlaatuisen tilaisuuden seurata läheltä Nishikorin, Kyrgioksen ja Ferrerin kaltaisia maailmantähtiä ja jopa vaihtaa muutamia sanoja heidän kanssaan.

Kuluneen viikon aikana olen tarkkailut mestaripelaajien käyttäytymistä sekä kentällä että kentän ulkopuolella. Olen pannut merkille muutamia yksityiskohtia, jotka erottavat kaikkein parhaimmat pelaajat muista.

Mestarit ovat ystävällisiä

Karkeasti yleistäen voin todeta, että mitä tunnetumpi ja parempi pelaaja on kyseessä, sitä ystävällisemmin hän käyttäytyy muita kohtaan. Esimerkiksi David Ferrerillä on hotelilla aina tapana tervehtiä kaikkia iloisesti, kun taas moni vähemmän menestynyt pelaaja kulkee ympäriinsä katse katossa. Hyvistä sosiaalisista taidoista on varmasti hyötyä ammattilaiskiertueella, jossa eletään viikosta ja vuodesta toiseen samojen ihmisten kanssa.

Mestarit keskittyvät olennaiseen

Hyvä urheilija osaa keskittyä vain sellaisiin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. Tämän ymmärtäminen on erityisen tärkeää juuri tennismaailmassa, jossa tilanteet ja voimasuhteet muuttuvat nopeasti. Oikeanlaista suhtautumista ei tarvita ainoastaan kentällä, vaan myös sen ulkopuolella.

Muutama päivä sitten todistin hotellilla hyvin opettavaista tilannetta. Pelaajien kuljetuksissa oli sinä päivänä Rooman kaoottisesta liikenteestä johtuneita viivästyksiä. Tämä sai erään maailmanlistan 50 huonommalla puolella majailevan pelaajan osoittamaan ärtymyksen merkkejä. Hänen vierellään listan yhdeksättä sijaa halussaan pitävä Kei Nishikori sen sijaan suhtautui ylimääräiseen odotteluun tyynen rauhallisesti.

Nishikori ymmärsi, että tulistuminen ei ainakaan nopeuttaisi kyydin saapumista. Toisin kuin kokemattomampi kilpaveljensä hän päätti pitää ajatuksensa tulevassa ottelussa.

Mestarit eivät jumitu menneeseen

Keskiviikkona seurasin keskuskentällä poikkeuksellisen heikkotasoista ottelua Stan Wawrinkan ja Benoit Pairen välillä. Kamppailu oli yhtä vuoristorataa ja helppoja virheitä syntyi tasaiseen tahtiin. Molemmat pelaajat sortuivat rikkomaan mailansa kertaalleen ottelun aikana.

Panin kuitenkin merkille, että kolminkertainen Grand Slam -voittaja Wawrinka pystyi kokoamaan itsensä uudelleen huomattavasti kollegaansa nopeammin. Tunteenpurkauksien jälkeen Wawrinka näytti yleensä keskittyneeltä jo seuraavassa pisteessä, kun taas Paire saattoi sadatella itselleen jostakin virheestä vielä monta pistettä myöhemmin. Tästä saattoi olla arvokasta hyötyä Wawrinkalle, joka lopulta voitti ottelun kolmessa erässä.

Stan Wawrinka ja ehkä maailman paras yhden käden rystylyönti.

Kuka tahansa voi ottaa oppia maailman parhailta tennispelaajilta. Ystävällisyys, olennaiseen keskittyminen ja tässä hetkessä eläminen ovat taitoja, joista ei ole hyötyä pelkästään urheilussa, vaan myös muilla elämänaloilla.

Italian avoimista riittäisi enemmänkin kerrottavaa, mutta nyt on luultavasti viisaampaa mennä nukkumaan. Huomenna on turnauksen viimeinen päivä, ja herätyskelloni soi tuttuun tapaan puoli seitsemältä. Lupaan kuitenkin vielä palata Foro Italicon tapahtumiin myöhemmin. Tulossa on myös tuoreita kuvia, kunhan ehdin ensin valitsemaan onnistuneimmat otokset.

Penkkiurheilijan päivät

Tästä ei ilta enää italialaisemmaksi mene.

Mikä on varma kevään merkki? No ei ainakaan lämmin auringonpaiste, jos Suomen tuoreimpia sääennusteita katselee. Sen sijaan taattua on se, että Suomen kansa jännittää joka toukokuu Leijona-miehistön puolesta.

Jääkiekon MM-kisojen tiiviistä seuraamisesta on tullut itselleni perinne jo kauan sitten, vaikka vuosittain toistuvan, Skoda Cupiksin haukutun turnauksen formaatti ei kieltämättä ole kiinnostavin mahdollinen. Suomalaisia keväiset jääkiekkokarkelot tuntuvat kuitenkin yhdistävän.

Täällä Roomassa asiat ovat toisin. Jääkiekkoa ei seuraa kukaan. Harva edes vaikuttaa tietävän koko lajia. Itse olen säännön vahvistava poikkeus ja seuraan kisoja Roomassa Youtuben välityksellä. Pohjois-Italiassa jääkiekko on hieman tunnetumpaa, ja maalla on jopa oma MM-tason joukkue. Suurella osalla sen pelaajista on tosin ulkomaalaistausta.

Vaikka jääkiekko onkin saapasmaassa hyvin marginaalinen laji, riittää italialaisilla silti jännitettävää. Jalkapallon Mestarien liigassa ratkaistaan tällä viikolla finaalikaksikko. Kun Torinon suurseura Juventus on jälleen onnistunut raivaamaan tiensä neljän parhaan joukkoon, on italialaisilla hyvä syy siirtyä vastaanottimien ääreen. Osa kannustaa raivokkaasti valko-mustia, kun taas toiset toivoisivat hartaasti minkä tahansa muun joukkueen voittoa.

Valtaosa roomalaisista vaikuttaa kuuluvan jälkimmäiseen porukkaan. Juventuksen viime keskiviikon vakuuttava vierasvoitto Monacosta ei nostattanut täällä ainakaan suurempia riemunkiljahduksia.

Onneksi roomalaisillakin on kuitenkin mahdollisuus olla osa suurta urheilujuhlaa. Huomenna Foro Italicolla käynnistyy nimittäin tenniksen Italian avointen karsintaturnaus.

Viime vuonna seurasin Roomassa Djokovicin ja Nishikorin välistä välierää.

Italian avointen avointein alkaminen muuttaa omaakin arkeani melko suuresti. Olen lupautunut auttamaan kisajärjestäjiä vapaaehtoisesti huomisesta alkaen. Tulen työskentelemään pelaajien hotellilla, mutta sen tarkempaa toimenkuvaani en tiedä vielä. Työvuorojeni jälkeen pääsen luonnollisesti maksutta Foro Italicolle seuraamaan otteluita.  

Tenniksen, jääkiekon ja jalkapallon seuraamisen keskellä pyrin kuitenkin huolehtimaan siitä, että penkkiurheilu vaikuttaa mahdollisimman vähän varsinaiseen harjoitteluuni. Harjoittelumääriä on toki syytäkin välillä laskea hetkellisesti, mutta mitään dramaattisia muutoksia en ole suunnitellut edes Italian avointen aikana. Ehdin kyllä hyvin lenkille työvuorojen ulkopuolella.

Myös penkkiurheilemisen ja urheilemisen yhdistäminen on mahdollista. Olen esimerkiksi useamman kerran katsonut jääkiekko-ottelua ja tehnyt samalla lihaskuntoharjoitteita. Uskon myös, että huippu-urheilijoiden edesottamuksista voi oppia yhtä ja toista.

Penkkiurheilun ja urheilun yhdistäminen on mahdollista.

Blogin kannalta Italian avoimet saattavat olla huono juttu. Kuten olen aiemminkin todennut, pidän harjoittelun aina etusijalla, joten en ole varma, kuinka hyvin ehdin kirjoitella seuraavan vajaan kahden viikon aikana. Lupaan kuitenkin jossain vaiheessa kertoa kokemuksistani Italian vuoden suurimmassa tennistapahtumassa.

 

P.S. Juventus-AS Monaco tänään kello 21.45 Suomen aikaa. Yle TV2 näyttää suorana.

Vakilenkki – tuki vai turmio?

Moni tuntemani juoksija harjoittelee toistuvasti jollakin tietyllä reitillä jopa vuodesta toiseen. Tällaista reittiä voidaan perustellusti kutsua juoksijan vakilenkiksi. Itsellänikin on sekä Roomassa että Helsingissä reitit, joilla harjoittelemisesta on tullut minulle niin vakiintunutta toimintaa, että kutsun niitä vakilenkeiksi. Myös varusmiespalveluksen aikana minulla oli omat vakilenkkini Santahaminassa ja Upinniemessä.

Vakilenkki on siitä mukava, että sen juokseminen ei vaadi suurempaa ajatustyötä. Juoksijan ei tarvitse pohtia, mistä risteyksestä kääntyä seuraavaksi, eikä suunnitella lenkin pituutta. Vauhdinjakokin onnistuu lähes aina, kun reitin pituus sekä helpot ja vaikeat osuudet ovat tarkkaan tiedossa etukäteen. Yhteen ja samaan reittiin kiintymisessä piilee kuitenkin vaaransa.

Vakilenkki altistaa laiskuudelle. On yksinkertaisesti paljon vaivattomampaa valita tuttu reitti, kun suunnata kohti uusia haasteita. Valinnan haittapuoli on se, että harjoittelusta tulee helposti liian yksipuolista.

Keho tottuu nopeasti tiettyyn reittiin, ja juoksija osaa valmistautua jo hyvissä ajoin seuraavaan ylämäkeen. Tällöin juoksusta ei välttämättä saa riittävän vaihtelevaa rasitusta, mikä on kehittymisen kannalta välttämätöntä. Vakilenkin ongelma on myös se, että kehityksen myötä ennen sopivan haastava reitti muuttuu liian helpoksi.

En halua kuitenkaan kokonaan tyrmätä vakilenkkien käyttämistä. Vakilenkin avulla pystyy esimerkiksi seuraamaan hyvin kunnon kehitystä mittaamalla lenkin juoksemiseen käytettyä aikaa.

Jatkuvien uusien juoksumaastojen etsimistä tärkeämpää onkin tiedostaa, mihin ja milloin vakilenkkiään käyttää. Itse käytän vakilenkkiä lähinnä palautumiseen, en niinkään kehittymiseen tähtäävissä harjoituksissa. Lisäksi juoksen vakilenkkini korkeintaan kahdesti viikossa riittävän monipuolisuuden varmistamiseksi.

Pyrin myös tarkastelemaan vakilenkkejäni kriittisesti. Onko toistuvasti juoksemani reitti varmasti sopivan haastava nykyiseen tasooni suhteutettuna?

Roomassa suosimallani vakilenkillä on pituutta noin kahdeksan kilometriä ja korkeuserojakin löytyy mukavasti. Toistuvasti juostavalla reitillä on kuitenkin hyvä ottaa huomioon myös muita asioita kuin juostava matka. Itselleni on tärkeää ainakin se, että suurin osa reitistä kulkee hiekalla tai jollakin muulla hyvällä juoksualustalla, ei asfaltilla. Välttelen myös paikkoja, joissa saattaa joutua pysähtymään liikennevaloihin, sillä tällöin harjoitus katkeaa ikävästi.

Lopuksi vielä muutama kuva vakilenkkini varrelta.

Täydellinen tennis

Mielestäni tennis on paras kaikista urheilulajeista, jotka tiedän. Monet muutkin lajit ovat kerrassaan erinomaisia, mutta itse pidän tennistä eräänlaisena kokoelmana eri lajien hyviä puolia. Tenniksessä yhdistyy niin moni urheilulle ominainen asia, että mikään muu laji ei yllä sen tasolle.

Yksi tenniksen kaikkein parhaista puolista on se, että lajin säännöt eivät aseta otteluille aikarajausta. Esimerkiksi jääkiekko-ottelut kestävät tunnetusti 60 minuuttia, mutta tenniksessä kesto riippuu täysin kamppailun tasaväkisyydestä.

Kilpaillessani jalkapallossa ja salibandyssä minua turhautti usein se, että toisen joukkueen johtaessa useammalla maalilla muutamaa minuuttia ennen ottelun loppua, ei omalla joukkueellani ollut enää mitään mahdollisuutta taistella voitosta. Loppuminuutit olivat pelkää päätösvihellyksen odottelua. Tenniksessä pelaajalla on sen sijaan todellinen mahdollisuus nousta miten pahasta sillasta tahansa. Olen itsekin useamman kerran voittanut ottelun, jossa vastustajallani on ollut käsissään ottelupallo.

Aikarajauksen puuttuminen tekee myös pelin seuraamisesta kiinnostavampaa. Parhaimmillaan tennisottelusta voi muodostua äärimmäisen tasainen taistelu, jonka ratkaisu venyy kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi vuoden 2010 Wimbledonissa John Isnerin ja Nicolas Mahut’n välillä nähtiin 11 tuntia ja viisi minuuttia kestänyt vääntö, jonka viimeinen erä päättyi hämmentävästi 70–68. Itse hävisin vuonna 2013 neljä tuntia ja 10 minuuttia kestäneen ottelun.

Tenniksen ansioihin kuulukin se, että laji on miellyttävä sekä pelaajan että katsojan näkökulmasta. Lähes kaikki tuntemani tennispelaajat seuraavat säännöllisesti ammattilaisten otteluja. Kaikissa lajeissa samaa ei tapahdu. Esimerkiksi jollapurjehdus on erittäin hyvää ajanvietettä, mutta usein äärimmäisen tylsää katseltavaa. Mäkihyppykilpailua taas on hauska seurata, mutta harvan mieleen tulisi kiivetä itse torniin sukset kainalossa.

Tennis on suosittu yleisölaji. Kuvassa Stadio Pietrangeli Roomassa viime vuonna.

Harrastajan kannalta on riemastuttavaa, että tennissesonki on käynnissä käytännössä ympäri vuoden. Kun golfaaja joutuu laittamaan mailansa vintille talven ajaksi, riittää tenniksen ystävälle siirtyminen ulkokentiltä lämmitettyyn halliin.

Vuodenaikojen vaihtelut lisäävät tenniksen monipuolisuutta. Kovilla hallikentillä vietetyn talven jälkeen on virkistävää vaihtelua siirtyä aurinkoiselle massalle. Tässä suhteessa tennis eroaa esimerkiksi sulkapallosta, jota pelataan samanlaisissa olosuhteissa vuodenajasta riippumatta.

Tenniksen monipuolisuudesta kertovat myös pelaajalta vaadittavat ominaisuudet. Menestyäkseen tennispelaaja tarvitsee voimaa, nopeutta sekä kestävyyskuntoa. Lisäksi pelaajan on pystyttävä pitämään ajatuksensa kasassa kovankin paineen alla. Tenniksen pelaaminen kehittää siis kehon fyysisiä ominaisuuksia poikkeuksellisen kokonaisvaltaisesti moneen muuhun lajiin verrattuna.

Jos monipuolisuusargumenttia haluaa jalostaa vielä laajemmaksi, voi nostaa esille senkin, että tennis ei ole puhtaasti yksilölaji. Kahden verkon erottaman pelaajan kamppailu on toki tenniksen suola, mutta kannattaa muistaa, että lajista on kehitetty myös neljän pelaajan versio.

Itse suosin selkeästi kaksinpeliä lähinnä siksi, että verkkopelaaminen on suurin heikkouteni. Pelaan kuitenkin myös nelinpeliä muun muassa Suomen sarjatenniksessä. Nelinpeli on itselleni tervetullutta vaihtelua, sillä se tuo kentälle joukkuelajeista tuttua yhteishenkeä ja kehittää myös kaksinpelissä tarvittavia taitoja.

Jossain on tenniksenkin suosion raja. Tämän roomalaisen tenniskeskuksen tiistai-illan harjoitukset eivät houkutelleet liiemmin yleisöä.

Ylistyslistan lopuksi on hyvä todeta, että tennis ei olisi täydellistä, jos siitä ei löytyisi jotain kehitettävää. Itse pidän lajin suurena haasteena kentälle pääsyn vaikeutta. Tällä tarkoitan kahta asiaa.

Tenniksen pelaaminen on verrattain kallista. Esimerkiksi Suomessa yksittäisestä tenniskentästä saattaa joutua maksamaan jopa yli 30 euroa tunnilta mahdollisen valmentajan palkasta puhumattakaan. Lisäksi tennismailat, -kengät ja -pallot ovat hintavia. Aktiivipelaajan on myös uusittava ne säännöllisin väliajoin. Uskon, että moni potentiaalinen tennispelaaja ei koskaan päädy lajin pariin hintakysymyksen vuoksi.

Tenniksen aloittamista vaikeuttavat myös lajin taitovaatimukset, jotka eivät ole missään nimessä helpoimmasta päästä. Aloittelijalta vaaditaan yleensä useiden tuntien harjoittelua ennen kuin pallo alkaa pudota kenttään muutenkin kuin vahingossa.

Näihin kahteen ongelmaan on vaikea löytää ratkaisua. Hintakysymyksen osalta Italiassa ollaan Suomea edellä. Täällä pelaaminen on yleiseen hintatasoonkin suhteutettuna huomattavasti halvempaa, mikä tosin johtuu lähinnä siitä, että tällä ei tunneta kallista lämmitystä vaativia sisähalleja.

Yksi helpottava ratkaisu voisikin olla tenniksen tuominen pois kalliilta kentiltä. Esimerkiksi lapset pystyisivät pelaamaan tennistä huokeasti myös koulujen liikuntasaleissa minitennisverkkojen ja pehmopallojen avulla. Lajin taitovaatimuksetkin on helpompi omaksua nuorena.